Eräs ruotsinsuomalainen luokkaretki

Päiväkirja –  sirpaleita maahanmuuttajan elämästä Ruotsissa

 Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu – Päiväkirja
Schilds & Söderstöms, Helsinki 2012
Oktober i Fattigsverige, Dagbok, 2012
suom. Katriina Huttunen, s. 332

Susanna Alakoski on ruotsinsuomalainen kirjailija ja sosiaalityöntekijä, jonka teos Köyhän lokakuu,  on kasvutarina ja samalla tärkeä dokumentti siitä, millaista on elää ulkopuolisena ja hyljeksittynä, ja silti nousta pohjalta kunnon kansalaiseksi hyvinvointivaltio Ruotsissa.

Kiinnostuin Alakosken elämäkerrasta, ja hänen tarinastaan viime lokakuussa Helsingin kirjamessuilla. Satuin kuuntelemaan hänen haastatteluaan, jolloin Alakoski kertoi muun muassa veljestään, joka oli elänyt huumeidenkäyttäjänä parikymmentä vuotta, mutta oli nyt raitistunut.  Miltä nuoresta oli tuntunut, kun kotona ei ollut mitään kaunista, eikä juuri edes huonekalujakaan. Kun ei ollut varaa mennä edes luokkaretkelle, ja piti käydä sosiaalitoimistossa anelemassa avustuksia. Häpeä oli sana, jota hän tunsi koko lapsuutensa ajan: häpeää vanhemmistaan, omasta kielestään, suomalaisuudestaan, siitä ettei kuulunut mihinkään ja oli köyhä. Messuilla Alakosken tarina vavahdutti mieltäni siinä määrin, että halusin heti tutustua hänen kirjaansa.

Suomesta muutti 60-luvulla satoja tuhansia nuoria Ruotsiin, koska kotimaasta ei löytynyt töitä. Pientilat eivät elättäneet monilapsisia perheitä, ja kaupungeissa vallitsi huutava asuntopula.
Vaasassa asunut Alakosken kolmilapsinen perhe lähti kokeilemaan onneaan, ja he päätyivät Etelä-Ruotsiin, Skåneen, pieneen Ystadin satamakaupunkiin. Tämä kokemus osoittautui rankemmaksi kuin he olivat luulleet. Kielen oppiminen tuotti vaikeuksia ja työ oli aliarvostettua ja raskasta. Isän etenevä alkoholismi teki perhe-elämästä helvettiä.

Perheen lapsilta puuttui joskus jopa ruokaa. Silti perhe sinnitteli eteenpäin, ja he iloitsivat, kun pääsivät asumaan kaupungin vastavalmistuneeseen lähiöasuntoon, Fridhemmiin, jota sosiaalityöntekijät kuitenkin kutsuivat sikalaksi. Pikkuhiljaa Susanna Alakoski alkoi tajuta, että heidän perheensä oli erilainen kuin syntyperäisten ruotsalaisten perheet. Maahanmuuttajia kohdeltiin pohjasakkana, kaikkein pohjimmaisena ja halveksittuna joukkona.

Susanna Alakoski alkoi hävetä oman perheensä köyhyyttä ja kotiolojen ankeutta. Tyttö tunsi, ettei ketään voinut koskaan kutsua kotiin. Perhe joutui pyytämään tuon tuosta avustuksia sosiaalivirastolta.  Hän muutti pois kotoa jo 14-vuotiaana ja alkoi seurustella liian nuorena, tuli raskaaksi ja teetti abortin. Mikä sitten pelasti Susannan? Miksi hän ei sortunut huumeisiin ja alkoholismiin kuten veljensä? Hän pohtii Päiväkirjassaan, että oli sattumaa, että hän pystyi nousemaan perheen luomasta ahdingosta. Opiskelu mahdollisti sen, mutta sekin oli sattumaa, että hän erään ystävän kehotuksesta jätti hakemuksen korkeakouluun, jonne sitten pääsi ja valmistui sosiaalityöntekijäksi.

Susanna Alakoski on rakentanut teoksensa Köyhän lokakuu päiväkirjan muotoon ja siinä hän kuvaa elämäänsä erään lokakuun jokaisen päivän tapahtumista. Susanna Alakoski oli kerännyt yli kuusisataa perhettään koskevaa dokumenttia sosiaalitoimesta, sairaaloista ja poliisilaitokselta. Näiden dokumenttien myötä hän yrittää Lokakuun päiväkirjassaan saada jonkinlaisen selvyyden menneisyydestään ja perheen elämästä. Miltä on tuntunut elämä toisenluokan kansalaisena ja nähdä yltäkylläisyyttä, johon ei itse yltänyt.

 Hän kirjoittaa tajunnanvirtaa ja palaa lapsuusaikojen tapahtumiin. Lokakuun alussa hän vietti viikon vanhassa kotikaupungissaan, josta oli hankkinyt työhuoneen. Hän kuljeskelee lapsuudenaikaisen lähiön ympäristössä. Monet siellä asuneet tuttavat ovat jo kuolleet. Vain harva kohtalotoveri pääsi kokemaan ruotsalaisen luokkaretken eli sosiaalisen nousun keskiluokkaan. Tämä onnistui Susanna Alakoskelta.

 Hän tapaa veljeään Malmössä. Veli oli päässyt kuiville muutama vuosi sitten. Sitä ennen hän oli viettänyt narkomaanin elämää varastellen ja nukkuen välillä kadulla. Isällä oli alkoholiongelma. Hän ei koskaan sopeutuneet uuteen kotimaahan. Perheen isä pahoinpiteli humalassa vaimoaan. Äiti söi pillereitä ja yritti itsemurhaa, molemmat olivat aika ajoin katkaisuhoidossa psykiatrisella klinikalla.

"Asiakasasiakirja, Ystadin kunta 10-1-1967: Alakosken perheen naapuri AGA ilmoitti, että perheessä on ollut loppiaisena ryypiskelyä ja tappelua." ( Köyhän lokakuu s. 35)

Tänä päivänä Alakoski markkinoi teoksiaan ja käy puhumassa päättäjille kokemuksistaan maahanmuuttajana ja entisenä köyhänä. Miten köyhä tuntee olevansa mitätön, miten monen maahanmuuttajanuoren kaikkia lahjoja ei koskaan hyödynnetty, koska vanhemmilla oli niin paljon omia ongelmia, ja he eivät kyenneet ohjaamaan lapsiaan.

Köyhän lokakuu on vavahduttava lukukemus ja dokumentti lapsuudesta, jossa ei tunnu olevan toivoa. Se kertoo maahanmuuttajista, joita ympäristö mitätöi ja hyljeksii. Maahanmuuttajista, joita ei aina pidetty edes ihmisinä.

Kaikkien poliitikkojen olisi hyödyllistä lukea tämä teos, jotta osaisivat tiedostaa, miltä köyhästä tuntuu elää eristettynä ja erilaisena valtaväestön keskuudessa. Meillä ei ole varaa antaa ulkomailta tulleiden pakolaisten jäädä yksin ongelmineen omiin gettoihinsa. Alakosken maalaama dokumentti on tämän päivän Suomessakin juuri nyt akuutti, kun jo toisen polven maahanmuuttajat ovat aikuistumassa.

Susanna Alakoski s. 1962 Vaasassa
muutti Ystadiin 5-vuotiaana
koulutus: sosionomi, toimii tutkijana
kirjoittanut kolme lastenkirjaa
puoliso: runoilija Mats Söderlund, kolme lasta
asuu Tukholman lähellä, Gustavsbergissä
esikoisromaani: Sikalat, voitti arvostetun August-palkinnon 2006
Köyhän lokakuu. Päiväkirja, 2012
Lähimmäisen huhtikuu. Päiväkirja, 2015.

LUX HELSINKI 2016

Tammikuun alussa Helsingin kaupunki järjesti jokavuotisen viisi päivää kestävän valofestivaalin.  Valoteokset olivat levittäytyneet ympäri kaupungin keskustaa.

Aluksi suuntasin kohti Senaatintoria, ja katselin ihaillen Suurkirkon seiniin heijastettua valoshowta. Siinä vilahtivat kukkakoristeet, lintuja ja muita taideteoksia. Torilla oli valtavasti kaikenikäistä väkeä ja paljon kokonaisia perheitä lapsineen.

Sofiankadun alkupäähän oli kokoontunut suuri ihmismassa, ja lähdin katsomaan mitä siellä tapahtui. Koko Sofiankatu oli suljettu ja vartijat päästivät pienen joukon kerrallaan tutustumaan lähemmin venäläissyntyisen  graafikon Alexander Reichsteinin ohuista metallilangoista muodostettuja ihmishahmoja, jotka loistivat sinisinä pimeässä illassa. Teoksen nimi oli: He olivat täällä. Reichsteinin teokset kuvasivat kaupungin entisiä asukkaita, jotka hänen mukaansa ovat jättäneet jälkensä kaupunginosan elämään.

Pian sormeni kohmettuivat kylmyydestä, sillä jouduin kuvaamaan ilman käsineitä. Kohta oli pakko päästä sisätiloihin lämmittämään tunnottomia käsiäni. Ulkona oli nimittäin 11 astetta pakkasta, ja pureva tuuli sai sään tuntumaan kirpakkaalta. Lähistöllä oleva jugend-kahvila Aschan sopi tarkoitukseen. Lämpimän juoman jälkeen jatkoin ripeästi Espaa pitkin kohti Vanhaa kirkkopuistoa. Halusin ehdottomasti nähdä sinne rakennetun lyhtypuiston.

Pieni puistikko näytti kauniilta jo kaukaa, mutta vasta puiston sisälle päästyäni, lumouduin melkein sanattomaksi edessäni kohtaamastani näystä. Puissa riippui mitä uskomattomamman näköisiä, eri muotoisia ja mallisia lyhtyjä, jotka loivat salaperäistä tunnelmaa ympäristöön. Valoteos valaisi paljaita puita vaihtuvin värein ja paikoin vesihöyry loi maisemaan utuisen ja salaperäisyyden vaikutelmaa. Olin saapunut lapsuuden taikametsään, jossa mitä tahansa olisi voinut tapahtua. Vanhat koukeroiset puut muodostivat ihmeen kauniin, epätodellisen näköisen satumaailman.

 Lyhtyjä olivat valmistaneet Aalto-yliopiston ja Taideyliopiston opiskelijat. Puistoa kuratoi valosuunnittelija Mia Kivinen. Paljon teoksia jäi minulta tällä kertaa näkemättä, mutta jo tuo pieni otos kertoi jotakin taiteilijoiden ilmaisuvoimasta ja mielikuvituksen rikkaudesta.

Pohdin myöhemmin kotona tällaisten tapahtumien merkitystä. Festivaalista tuli hyvinkin intiimi tapahtuma, sillä yleisö riensi tyytyväisen oloisena paikasta toiseen. Lapsille jäi luultavasti hyviä muistoja. Tällaiset yhteiset kokemukset luovat yhteisöllisyyttä, ja se tuotti puhdasta iloa, kaupallisuus oli tyystin poissa.  Ajattelin kiitollisena kaupungin päättäjiä ja taiteilijoita. Nämä verorahat eivät menneet hukkaan, vaan loivat toivoa ihmiskunnan pyrkimyksestä parempaan.