Helsinki, kuvia joulusta

Kaupunki valmistautuu jouluun

Tuomaan markkinoilla oli iloinen ja riehakas tunnelma, kun hollannnista vuokrattuun karuselliin oli jopa tunkua, sillä kierros karusellissa oli ilmaista. Markkinakojuissa oli myynnissä omatekoisia villaneuleita, tonttuja sekä  muita joulukoristeita sen lisäksi vielä kalatuotteita ja saaristolaisleipiä. Kiinalaisia turisteja tori kojuineen ja valoineen kiinnosti erityisesti.

Kansallismuseon puistikkoon on rakennettu joulukuusimetsä. Päiväkotilapset ja koululaiset olivat saaneet koristella kuuset omien makujensa mukaisesti. Kansallismuseo oli kauniisti valaistu.

                Stockmannin tavaratalon jouluikkunat kuuluvat jokaiseen jouluun.

Joulukadun avajaiset.

Espan jouluvalot olivat tänä vuonna todella tyylikkäät, ja ne olivat monien turistien valokuvauksen kohteena. Runebergin patsas oli saanut arvoisensa koristelun.

Jouluaattona kadut tyhjenivät nopeasti kello 12 jälkeen, kun kaupat sulkivat ovensa

Itse jouluaattoa vietetään Suomessa edelleen vanhojen talonpoikaisperinteiden mukaisesti ja silloin kokoonnutaan sukulaisten seurassa yhteisen jouluaterian ääreen. Talonpoikaisyhteisössä oli tapana teurastaa sika ennen joulua ja sitä tarjoiltiin suurena herkkuna koko talonväelle. Kaikki ruuat laatikkoineen ja rosolleineen  saivat olla juhlapöydässä koko yön yli ja silloin valvottiin myöhään.  Kaikenlaisia herkkuja kuten piparkakkuja ja joulutorttuja leivottiin monta viikkoa ennen vuoden tärkeintä tapahtumaa. Joulukirkkoon mentiin hevoskyydillä, mutta nykyään kaupungistunut elämä ei tarvitsisi enää tuollaista kerran vuodessa tapahtuvaa syöpöttelyä ja juominkeja. Tavat kuitenkin muuttuvat hitaasti ja edelleen perinteitä noudattaen kaikki pyrkivät siihen samaan kuin esivanhempansa. Helsinkiläiset lähtevät suurin joukoin takaisin maalle sukulaisten luo.

Nykyään on ruokaa tarjolla kaupat pullollaan yllin kyllin jokaiselle päivälle ja enää ei tarvitsisi itse leipoa kotona. On toki mukavaa ja tarpeellistakin työikäisille saada joitakin päiviä lepoa pimeän syksyn päätteeksi ja viettää yhteistä aikaa perheen parissa. Emme kuitenkaan enää elä missään yhtenäiskulttuurissa ja toivoisinkin, että huomioitaisiin myös sellaisten ihmisten tarpeet, jotka eivät välttämättä nauti koko kaupungin hiljenemisestä ja kaikkien pakottamisesta elämään tätä jouluhysteriaa. Nautin toki kaikista kauniista koristeista ja kukkalaitteista, mutta voisimmepa ottaa mallia keski-eurooppalaisilta ja viettää joulua kepeämmin ja iloisemmassa tunnelmassa. Nykyisellään tämä vanha talonpoikaisperinne ei enää sovellu tähän päivään, sillä moni jää yksin, jos ei ole perhettä tai ei edes halua viettää harrasta juhlaa pakottamalla. 

          Tyhjentyneessä kaupungissa jouluaattona ei kaduilla näkynyt kuin muutama turisti, jotka valokuvasivat muistoja itselleen kokemastaan oudosta ilmiöstä, jolloin kaikki kaupat olivat kiinni samoin melkein kaikki ravintolat, museot, elokuvateatterit ja tanssipaikat. Kun kävin kuvaamassa tyhjenevää kaupunkia, kello oli noin kahden ja kolmen paikkeilla iltapäivällä. Piti  kiiruhtaa, sillä kohta kaikki julkiset liikennevälineetkin loppettaisivat kulkunsa.  Miten synkkä ja iloton kuva joulunvietostamme kohtasikaan vierailijoita ja maahantulijoita. Onneksi Espan valot sentään ilahduttivat. Taustalla oleva ravintola ja kahvila Kämp oli täynnä väkeä. Pieni poika istui jalkakäytävällä ja kiukutteli äidilleen,  kun he eivät löytäneet avoinna olevaa paikkaa.

Pasilan asemalta näkyi kaunis auringonlasku  muuten niin synkästä kaupunkikuvasta poiketen ja turistille jäi luultavasti varsin lohduton kuva suomalaisesta joulunvietosta!

Jouluvalot valaisevat Hämeenkadulla

        Tampere on panostanut jouluvaloihin. Kauniilta näyttivät muuten niin pimeää ja mustaa   maisemaa piristäen.

Kaksi palatsia, kaksi murhenäytelmää

   Finlaysonin palatseja

 Viime viikon perjantaina tutustuin ensimmäistä kertaa Finlaysonin alueen historiaan ja hienoon Näsinpuiston ympäristöön. Aluksi päämääränä oli käydä katsomassa Tallipihan joulukojuja ja lähistöllä olevaa Milavida-museota. Tallipihalla oli käsityöläisten pieniä myyntikojuja ja karuselli, mutta asiakkaita ei juurikaan aamutuimaan näkynyt. Pistäydyimme ystäväni kanssa harmaasävyisessä  kahvilarakennuksessa, jossa oli vielä tuohon kellonaikaan väljää, ja istahdimme sinne hetkeksi nauttimaan vanhanajan tunnelmasta. Tallipihan alueen aitauksessa seisoi aasi ulkosalla vesisateessa ja näytti hieman onnettomalta. Kolme pörröistä lammasta sen sijaan nautti lokoisesta olosta omassa karsinassaan tallin sisätiloissa, ja käsityöläisillä oli omat myyntipöytänsä tallin toisessa päädyssä.

Lähdimme kävelemään  lähellä olevan Näsinpuiston puistotietä pitkin puiston korkeammalle kohdalle, jossa sijaitsee Näsilinnan palatsimainen rakennus. Komean palatsin rakennutti noin 100 vuotta sitten Finlaysonin puuvillatehtaan patruuna omaksi asunnokseen. Arkkitehtinä toimi Karl August Wrede ja upea barokkityylinen rakennus valmistui vuonna 1898. Milavida-palatsin rakennuttaja Peter von Nottbeck ei itse ehtinyt asua palatsissaan, sillä hän ja hänen vaimonsa kuolivat juuri vähän ennen rakennuksen valmistumista. Pariskunnalta jäi neljä nuorta orpolasta, jotka  asuivat hoitajineen rakennuksessa muutaman vuoden ajan, mutta lasten huoltaja myi palatsin Tampereen kaupungille vuonna 1905 ja siihen avattiin Hämeen museo muutamaa vuotta myöhemmin. Museo lopetti toimintansa Vapriikin valmistumisen jälkeen ja Näsilinna sai rauhassa rappeutua 17 vuoden ajan, kunnes kaksi vuotta sitten kaupungilta löytyi rahaa palatsin remontoimiseen. Palatsi avattiin remontin jälkeen yleisölle 12.6.2015.

Näsilinnan palatsin ensimmäisen kerroksen salit palautettiin alkuperäiseen von Nottbeckin hengen mukaiseen asuun ja niihin tehtiin ravintola ja aulakahvila. Toisessa kerroksessa on Museo Milavida. Museossa on meneillään aina kaksi näyttelyä samaan aikaan. Tällä hetkellä museon suurimmissa saleissa esitellään von Nottbeck -aatelisperheen elämää 1800-luvun lopun aikaisessa tyylissä. Von Nottbeckit eivät seurustelleet tamperelaisten kanssa, vaan heidän seurapiiriinsä kuului samaan säätyyn kuuluvia ulkomaisia vieraita, jopa keisari Aleksanteri II vieraili vanhan patruunan Wilhelm von Nottbeckin vanhassa kaksikerroksisessa suuressa puurakennuksessa, joka on nyt purettu ja sen paikalle on rakennettu Palatsi-ravintola.

James Finlayson 1772-1852 oli syntynyt vaatimattomaan skotlantilaiseen perheeseen ja hän opiskeli varojen puutteen vuoksi vain koneteknikon ammatin. Kun Pietariin avattiin vuonna 1798 manufaktuurilaitos, James Finlayson pääsi sinne konemestariksi. Finlayson oli hyvin uskovainen mies ja hän matkusti myös Suomeen tuomaan tänne raamattuja, mutta sillä matkalla hän näki Tampereen koskineen ja päätti perustaa sinne oman konepajansa. Vuonna 1823 hän vaihtoi konepajansa tuotannon tekstiiliteollisuuteen, ja menestys alkoi 1828, kun hän siirtyi valmistamaan tuontipuuvillasta kankaita. Kuitenkin jo vuonna 1836 Finlayson myi tehtaansa kahdelle liikemiehelle joista toinen oli Carl Samuel Nottbeck. Myyntisopimukseen kuului, että Finlaysonin nimi säilyisi tuotteen nimenä. James Finlaysonilla ei ollut jälkeläisiä ja hän muutti takaisin Skotlantiin jonne hänet on haudattu.  Nottbeckien tehtaan omistajuuden myötä alkoi Finlaysonin menestyvä liiketoimita Tampereella.

Carl Nottbeck oli syntyjään saksalainen, mutta hän oli muuttanut Tallinnaan ja sieltä Pietariin, jossa toimi liikemiehenä. Hänellä oli kaksi poikaa, joista Wilhelm lähetettiin Tampereen uuden tehtaan johtajaksi. Wilhelm ja hänen veljensä aateloitiin vuonna 1855. Wilhelm von Nottbeckin aikana Finlaysonin puuvillatehdas kukoisti ja tarjosi työpaikkoja tuhansille. Kun vuonna 1870 Tampereella oli noin 7000 asukasta, niin niistä jopa 2300 oli Finlaysonilla töissä. Wilhelm von Nottbeck sai seitsemän poikaa, joista kolme jäi Suomeen harjoittamaan liiketoimia. Finlaysonin valtakuntaa voidaan pitää valtiona valtion sisällä, sillä siellä oli oma posti, kirkko, koulu, kirjasto, seurakunta ja säästöpankki.

Kun Wilhelm von Nottbeck kuoli vuonna 1890, halusivat kaksi hänen pojistaan rakentaa itselleen omat hienot kodit Näsinpuiston ympäristöön. Peterille valmistui Milavida ja hiukan nuorempi veli Alexander purki isänsä vanhan puutalon ja rakennutti puiston keskelle upean uusrenessanssityylisen palatsin. Alexander oli vain 39-vuotias, kun talo valmistui vuonna 1899 ja vuotta myöhemmin hän kuoli.  Vuonna 1904 Palatsi otettiin Finlaysonin palkattujen johtajien käyttöön. Palatsin viimeinen asukas oli 1970-luvulla toimistusjohtaja Stig Hästö. Sen jälkeen taloa pidettiin yhtiön kokous- ja  edustustilana. Vuodesta 2004 rakennus siirtyi ravintoloitsija  Keijo Olanderin omistukseen, jonka toimesta palatsi entisöitiin. Nyt Palatsi toimii korkeatasoisena ravintolana.

Finlaysonin maa-alueella on vielä kolmaskin palatsi; Pikkupalatsi, jonka rakennutti Finlaysonin isännöitsijä Christian Bruun vuonna 1897.  Pikkupalatsi sijaitsee Hämeenpuiston ja Puuvillatehtaankadun kulmauksessa. Alakerta toimii tilausravintolana ja sinne järjestetään opastettuja kiertokäyntejä.

Aleksis Kiven patsas Tampereella

Ihastuin tähän Wäinö Aaltosen pronssipatsaaseen, joka sijaitsee Vanhan kirjastotalon edessä lähellä Keskustoria. Teoksen nimi on Runoilija ja muusa ja se valmistui 1926-28. Tämä teos tunnetaan myös nimeltään Hengetär siunaa runoilijan. Kenkätehtailija Emil Aaltonen lahjoitti tämän teoksen Tampereen kaupungille. Hän myös lahjoitti suuren summan rahaa takana olevan kirjastorakennuksen rakentamiseen. Kirjasto sitten valmistui vuonna 1925. Nykyään rakennuksessa toimii opetusvirasto ja alakerrassa on näyttelytilaa. Kaupunki vuokraa tyhjiä saleja.

Ranska suree

Paris mon amour

Eilinen päivä oli musta, mutta ei ainoastaan marraskuun pimeys sitä saanut aikaan. Pariisin käsittämätön verilöyly avasi silmät tajuamaan kuinka paljon maailmassa on pahuutta ja pimeyden voimia. Miksi tappaa viattomia nuoria summittaisesti? Kuka tahansa, joka sattui näiden terroristien tielle, saattoi kuolla silmänräpäyksessä. Monet eivät edes ehtineet tajuta, että heidän elämänsä loppui. Mikä määrä surua monissa perheissä ympäri maailmaa. Tunnen tuon surun leviävän painavana ylleni. En saanut nukuttua, kun tuo mielipuolinen vihan ja surun määrä varjosti päivääni.

Haluaisin ymmärtää nuorta miestä, joka oli valmis riistämään henkensä koston ja uskonnon vuoksi. Nyt on saatu selville yhden terroristin henkilöllisyys. Hän oli kolmekymppinen pikkurikollinen, jonka vanhemmat ovat Algeriasta muuttaneet aikanaan Ranskaan. Miehellä oli vaimo ja lapsi, mutta se ei estänyt hänen radikalisoitumistaan. Miltä tuntuu tämän miehen vanhemmista ja sisaruksista? Tämä mies ei ole ehkä nähnyt mitään toivoa tulevaisuudelleen, vaan on halunnut saada marttyyrin glorian läheisten keskuudessa. Ehkä häntä oli kiusattu koulussa ja hän ei koskaan saanut tuntea kuuluvansa kokonaan ranskalaiseen yhteisöön. Hän sai kaipaamaansa ihailua ja kunnioitusta aseveljiltään Syyriassa ja Isisin johtajat ilmeisesti osasivat manipuloida tätä miestä psykologisella tarkkuudella.

 Haluaisin tietää mitä Isisin johtajat ovat luvanneet näille kamikaze-murhaajille? Voiko se olla vain luvattu paikka paratiisissa?  Tätä tehtävää varten heille oli ilmeisesti annettu jotakin huumaavaa ainetta, sillä yksi selviytyneistä ihmetteli sitä, kuinka nämä murhaajat saattoivat toimivat kylmän rauhallisesti tulittaessaan uhrejaan. Ihmettelen myös sitä, miksi nämä terroristit ovat aina nuoria, miksi johtajat eivät riskeeraa ja uhraa omaa elämäänsä? Nämä vanhat huru-ukot käyttävät hieman yksinkertaisia nuorukaisia oman vihansa välikappaleina.

Sota muuttaa ihmistä, sillä vihollisesta pitää luoda vihamielinen ja esineellistävä kuva, aivan kuin kyseessä olisi joko hän tai minä. Isäni kertoi Talvisodan taisteluista, miten sota oli muuttanut hänen ajatteluaan ja raaistanut sitä. Ilmeisesti kuolevien ihmisten runsas näkeminen turruttaa jotakin ihmisen inhimillisyydestä. Sotilas ohjelmoidaan tappamaan vihollinen, ja niinpä hänestä tulee taistelukone, joka toimii automaattisesti ilman omia ajatuksia ja päätäntävaltaa.

Ranskalla on suuria ongelmia toisen sukupolven maahanmuuttajista, sillä useimmat eivät ole kyenneet integroitumaan uuteen kotimaahansa. Onko kulttuuriero liian suuri? Kyse ei ole islamista, sillä Suomeen aikanaan muuttanut tataariyhteisö on hyvin sopeutunut maahan ja heitä ei edes huomaa. Näissä uusissa islamin tulkitsijoissa on jotakin  meille länsimaalaisen sivistyksen piirissä eläneille vierasta.

 Lähi-Itä on todellinen ruutitynnyri.  Sieltä on lähtöisin paljon myös hyvää: islam, kristinusko ja juutalaisuus ovat syntyneet samoilla seuduilla ja näissä uskonnoissa on kirjoitettuna ihmiskunnalle eettisiä ohjeita miten elää sopuisasti muiden kanssa.  Ihmisten tulkinta näistä opeista on johtanut erilaisiin ristiriitoihin ja sotiin lähes 2000 vuoden ajan. Ranskan vallankumouksesta lähtien Länsi on pyrkinyt levittämään vapauden, tasa-arvon ja veljeyden sanomaa, ja onnistunur siinä varsinkin viime vuosisadalla. Islamin vallassa olevat maat ovat suuren muutoksen edessä ja niissä piilee pelko oman kultturin ja uskonnon sulautumisesta länsimaiseen kulttuuriin. He saattavat pelätä oman valta-asemansa puolesta, kun naiset saavat joskus jopa saada äänioikeuden ja itse valita puolisonsa. Demokratian kehitys vie aikaa,  ja nyt meidän pitää vaan jatkaa Afrikan ja Lähi-Idän maiden valistamista ja yrittää saada miehetkin ymmärtämään, ettei vaimoja voi vangita kotiin lapsentekoon, vaan heillekin on annettava vapaus valita ja toteuttaa  kykyjään ja siten rakentaa parempi maailma.

Olen surullinen kauniin Pariisin puolesta. Minulla on ihania muistoja kaupungista ja ihmisistä joita siellä olen vuosien mittaan tavannut. Ensimmäisen kerran matkustin Pariisiin alle parikymppisenä norjalaisen Lisbethin kanssa. Olimme samassa työpaikassa Englannissa ja saimme loppukeväällä viikon lomaa, ja niin lähdimme Pariisiin suureen seikkailuun. Asuimme pienessä hotellissa latinalaisessa korttelissa Rue Monsieur- le Prince:llä.  Vaeltelimme ympäri Seinen rantakatuja ja suuri rakkaus kaupunkiin syttyi. Tapasin muutamia vuosia myöhemmin tulevan mieheni Pariisissa, ja asuimme hänen taiteilijaystävänsä Yvanin ja Chantalin luona yhden kevään. Pariisin kauneus on hätkähdyttävän loistokasta ja ranskalaisten tyylitietoisuudesta ja elämänilosta meillä suomalaisilla on paljon opittavaa. Ei tosin enää nuorilla sukupolvilla.

Syyrian sota on saatava loppumaan, sillä muuten nämä terrori-iskut tulevat lisääntymään aivan Euroopan sydämessä.  Pakolaistulvat voivat myös radikalisoitua. Emme saa päästää maahan ainesta, joka tulee tänne väärin perustein. Ei meidän kannata olla liian herkkäuskoisia ja sinisilmäisiä. Mietin sitäkin, että kuinka hyvin suomalaiset viranomaiset pystyvät erottamaan tulijoiden joukosta todelliset avun tarvitsijat! Hirvittää tämä poliittisten päättäjien jahkaaminen ja päättämättömyys. Tehkää jotain ja pian!

Muotia I love me -messuilla

Viikonlopulla järjestettiin vuotuiset I love me -messut Helsingin messukeskuksessa.  Kävin siellä tutustumassa tämän syksyn ja talven muotiin Teri Niitin suunnittelemassa muotinäytöksessä. Esillä oli Vuoden Nuori Suunnittelija 2015 -palkitun Rolf Ekrothin miesten varsin omaperäistä muotia. Kohokohdaksi esityksessä nousi pupupäiset mallit, jotka olivat pukeutuneet mustaan bodyyn. Tämä pupupäiden symboliikka ei ehkä avautunut ihan heti kaikille, mutta kun katsoi mallien kenkiä, saattoi huomata, että kengät oli suunnitellut maailmallakin menestystä kerännyt Minna Parikka. Joissakin hänen kengissään on aiheena jäniksen korvat tai jopa pupun töpöhäntä. Mainio esitys kaikkineen, ja tytöt tanssivat hienosti musiikin tahdissa. Turkikset olivat upeita ja leveät lahkeet joissakin pitkissähousuissa yrittävät jälleen tulla muotiin. Jukka Rintalan suunnittelemat leveähelmaiset juhla-asut olivat näyttäviä, mutta enpä tiedä missä niitä voisi kovinkaan usein käyttää. Ehkä Linnan itsenäisyyspäivän juhlissa, mutta pitkä laahus kyllä olisi aikamoinen riski tulla tallatuksi.Yleisönä oli etupäässä naisia ja joitakin nuoria miehiä oli eksynyt joukkoon. Antaisin arvosanaksi esitykselle hyvän kahdeksikon.

 

          Rolf Ekrothin miesten muotia. En usko näkeväni näitä asuja Suomessa monenkaan  miehen    päällä, mutta kankaiden kuviointi oli rohkean kaunista.