Hélène Berr: Päiväkirja 1942–1944

Hélène Berr: Päiväkirja 1942–44: 

 Hélène Berrin päiväkirja Pariisin saksalaismiehityksen ajoilta on tärkeä dokumentti monella tapaa. Berr oli varhaiskypsä ikäisekseen, sillä hän tarkkailee armottoman pikkutarkasti pariisilaisen ystäpiirinsä elämää.

Päiväkirja on julkaistu Ranskassa vuonna 2008 Journal  d'Hélène Berr ja se suomennettiin jo heti seuraavana vuonna Erkki Jukaraisen suomennoksena.  Teoksen  esipuheen on laatinut Patrick Modiano, tämän vuoden Nobel-palkinnon saanut ranskalainen kirjailija.

Hélène Berr syntyi 27. maaliskuuta 1921 Pariisissa. Hänen vanhempansa olivat juutalaisia ja syntyperäisiä ranskalaisia monen sukupolven takaa. Pariskunta sai viisi lasta, neljä tyttöä ja pojan. Hélène kävi yksityiskoulua Pariisissa ja osoittautui briljantiksi oppilaaksi. Hän suoritti menestyksekkäästi maisterin tutkinnon englannin kielessä ja kirjallisuudessa Sorbonnen yliopistossa 1942. Sota muutti ratkaisevasti hänen olosuhteitaan juutalaissyntyisenä Ranskan kansalaisena. Hänet tuhottiin parhaassa iässään vain 24-vuotiaana. Ranskan hävittyä sodan Saksalle, Pohjois-Ranska miehitettiin ja saksalaiset alkoivat hallita siellä laatien juutalaisia koskevia lakeja, joita ranskalaiset viranomaiset pantiin toteuttamaan.
Vuodesta 1941 lähtien Hélène  toimi sihteerinä sisarensa kanssa salaisessa järjestössä, joka välitti orpoja juutalaislapsia sijaisperheisiin maaseudulle.

Hélène ryhtyi pitämään päiväkirjaa 7. huhtikuuta 1942 ja merkitsi muistiin elämänsä merkittäviä ja arkisiakin tapahtumia. Hänen vanhempi sisarensa ja veljensä pakenivat heti vuonna 1939 vapaalle vyöhykkeelle Etelä-Ranskaan. Vanhin sisarista kuoli lapsena tulirokkoon ja kolmas sisar avioitui 1943. Niin Hélène jäi kotiin vanhempiensa luokse perheen suureen huoneistoon, joka sijaitsi lähellä Eiffel-tornia. Perheen isä Raymon Berr työskenteli varapääjohtajana Kuhlmannin kemiantehtaalla. Berrin perhe omisti kesäpaikan puolen tunnin junamatkan päässä Pariisista ja siellä Hélène vietti useita viikonloppuja perheen tai ystävien kanssa. Heillä oli kesäpaikassa puutarhuri ja kotona nelikerroksisessa asunnossa palvelija, Rénee, joka säilytti Hélenen päiväkirjan sodan loppuun saakka.  Berrin perhe oli hyvin musikaalista ja he soittivat yhdessä muiden sukulaisten kanssa,  Hélène soitti viulua.

Tämän varsin hyvin toimeentulevan ja kultturellin perheen kautta meille avautuu näköala ja ensi käden tietoa siitä miten juutalaisia eristettiin ja miten saksalaiset miehittäjät kohtelivat heitä. Juutalaisten eristäminen muusta yhteisöstä alkoi pikku hiljaa ja ensimmäisiä tyrmistyksen aiheita perheelle oli, kun tuli määräys, että juutalaisten oli neulottava kämmenen kokoinen keltainen tähti päällysvaatteisiinsa. Metrossa saisi kulkea vain viimeisessä vaunussa.

             
              Perjantai 10.heinäkuuta

             Tänään uusi metroa koskeva määräys. Sitä paitsi kun valmistauduin tänä 
             aamuna nousemaan ensimmäiseen vaunuun l'École militairen asemalla,
             ymmärsin äkkiä, että lipuntarkastaja osoitti tylyt sanansa minulle: "Hei 
             te siellä, viimeiseen vaunuun!" Juoksin kuin heikkopäinen, jotten jäisi
             asemalle ennen junan lähtöä, ja kun pääsin toiseksi viimeiseen vaunuun,
             silmistäni tulvivat kyyneleet, raivon kyyneleet, sellaista raakuutta 
             vastaan.


Saksalaisten yhdeksäs määräys heinäkuun 9. päivänä 1942 kielsi juutalaisilta pääsyn näyttelytiloihin, teattereihin, elokuvasaleihin ja museoihin, mutta myös kirjastoihin, stadioineille, uimahalleihin, puistoihin, ravintoloihin ja teehuoneisiin. Lopulta he saavat käydä  kaupoissa ja muissa myyntitiloissa vain kello 15:n ja 16:n välillä.

Hélène oli tavannut tulevan sulhasensa Jean Morawieckin Sorbonnen luennoilla 1941. Heidän lyhytkestoinen ystävyytensä syveni kevään 1942 kuluessa rakkaudeksi. Jean lähti rintamalle marraskuussa 1942 Espanjan kautta Pohjois-Afrikkaan, mihin päästyään hän liittyi vapaan Ranskan joukkoihin. Hélène piti tuolloin lähes vuoden pituisen tauon päiväkirjansa kirjoittamisessa. Uudestaan hän alkaa kirjoittaa seuraavan vuoden lokakuussa 1943:

 "Aloitan päiväkirjan uudestaan tänä iltana vuoden keskeytyksen jälkeen. Miksi?
Tänään, palatessani Georgesin ja Robertin luota, minut valtasi äkkiä tunne, että on kirjoitettava todellisuudesta. Pelkkä paluumatka oli kokonainen maailma täynnä ajatuksia, mielikuvia ja pohdintoja, aineksia kirjan kirjoittamiseen. Ymmärsin yhtäkkiä, miten arkinen kirja pohjimmiltaan on,  tai hieman toisin sanoin: mitä muuta kirjassa on kuin todellisuus?... Välistä epäilen ja ajattelen, että hyödyttömyyden tunne on pelkästään laiskuutta ja saamattomuutta, sillä kaikkea järkeilyjäni vastaan nousee muuan syy, ja jos vakuutan sen pätevyydestä, se muuttuu ratkaisevaksi: Kirjoittaminen on velvollisuus, joka minun tulee täyttää, sillä toisten on saatava tietää. Päivän jokaisena tuntina toistuu tuskallinen kokemus, jonka perustana on havainto, että toiset eivät tiedä ja että he eivät edes kuvittele muiden kärsimyksiä eivätkä sitä pahaa, jota eräät meille tekevät."

Hélènen päiväkirja on arvokas todistuskappale ja muistutus meille kaikille siitä, mitä kaikkea voidaan tehdä vallanhimon, kateuden, alistuneisuuden ja silmien sulkemisen takia. Miksi niin monet ranskalaiset suostuivat näihin julmiin tekoihin? Ilmeisesti he vain ummistivat silmänsä ja olivat tyytyväisiä, etteivät itse joutuneet miehittäjien armottomuuden kohteiksi. Tämä sama asia toistuu edelleen tässä nykyisessä maailmassamme. Syyriassa, Ukrainassa ja Pohjois-Koreassa. Miksi annamme tyrannien edelleen hallita ja rajoittaa omien kansalaistensa vapautta? Miksi yhä edelleen maailmassa on niin paljon pahuutta? Miksi edelleen on helpompi katsoa muualle tai hukuttautua huvitusten pyörteisiin? Mitä me kaikki voisimme tehdä, että maailmasta loppuisi tämä hulluus?

Lokakuussa 1943 Hélène Berr näkee ja seuraa pelonsekaisin tuntein, miten juutalaisten kuljetukset maasta pois junavaunuissa ovat yhä enenemässä määrin lisääntyneet ja perhe joutuu yöpymään ystäviensä luona, jottei heitäkin pidätettäisi. Hélène käy yhä päivisin hoitamassa orpoja vanhempien jättämiä lapsia, mutta hänen kirjoituksensa käyvät yhä epätoivoisemmiksi, sillä huonot uutiset lisääntyvät päivä päivältä ja hän varautuukin pahimpaan. Muiden ranskalaisten tietämättömyys juutalaisten kohtalosta alkaa tuntua rasittavalta. Hänellä on kuitenkin usein vielä pieniä onnen hetkiä samoillessaan rakastamansa kaupungin katuja:

 lauantai 30. lokakuuta 1943
Tänään minä kävelin koko päivän. Palasin jalan saksantunnilta Seinen rantakatujen kautta. Kävelin aivan veden partaalla, ja sillä oli maaginen vaikutus, se rauhoitti ja tyynnytti eikä saanut minua unohtamaan, se vain tuuletti päätäni, joka on usein ylirasittunut. Liikkeellä ei ollut ketään. Kaksi proomua lipui ohi hitaasti ja ääneti, kuului vain vanavedestä lähtevien pitkien aaltojen kevyt loiske niiden kuollessa vihdoin rantatörmää vasten.

Hélène Berrin päiväkirja on merkittävä teos siksi, että se avaa silmämme näkemään yhden ihmisen kärsimyksen ja tämä ihminen tulee meille läheiseksi kuin oma sisar tai ystävä ja eläessämme hänen kärsimyksiään, me alamme ehkä tiedostaa niitä muita 6 miljoonaa juutalaista, jotka joutuivat natsien luoman järjestelmällisen tuhovimman kohteiksi. Kun lukee tarinan yhden ihmisen kohtalosta, voi miettiä mitä kaikkea on tuhottu ja miten paljon jäi monia lahjakkuuksia elämättä ja kokematta ja se saa meidät surulliseksi ja ajattelemaan ettei enää tällaista saisi tapahtua. Olihan onneksi monia jotka ymmärsivät lähteä ajoissa pois Euroopasta ja joilla oli varaa siihen. Ranskassa oli noin puoli miljoonaa juutalaista, joista yli 200 000 lähti Amerikkaan. Suurimmalle osalle se ei onnistunut vaan heidän elämänlankansa katkaistiin.

Hélen kuoli juuri elämänsä kukkeimmassa vaiheessa, hän oli kuin juuri puhkeamaisillaan oleva ruusunnuppu, joka lakastui ennen varsinaista täyteen kukkaan puhkeamista. Onneksi Hélèle oli saanut kokea orastavan ensirakkauden, joka tosin kesti vain puoli vuotta.  Hélènen sulhanen Jean M. sai Päiväkirjan haltuunsa vuonna 1946 ja hän kirjoitti Hélènen sisarelle tuolloin:"

Hélènen kaltaiset olennot, en ole varma onko heitä muita, eivät ole vain kauniita ja vahvoja 

sinänsä. He levittävät ympärilleen kauneuden tunnetta ja antavat voimaa niille, jotka osaavat 

ymmärtää heitä. Minulle Hélène oli Voiman vertauskuva, säteilevän voiman, jossa on  puoleensavetävyyttä, kauneutta, harmoniaa, uskoa, luottamusta ja lojaaliuutta. Kaikki on nyt  poissa. Hänen myötään katosi rakastamani nainen, ja sielu, joka oli niin lähellä omaani. Hän 

vei mukanaan kaiken minkä hänelle annoin, luottamuksen, rakkauden, innostuksen. Hän vei 

mukanaan myös ihmeellisen aarteen eli voiman, josta tiesin voivani ammentaa tulevaisuu-

dessa hänen kanssaan ja johon olin saanut jo turvautua hetken, mutta mitä puoli vuotta on?

Niin, vain puoli vuotta riitti yhdistämään meidän elämämme siteellä, jonka vain kuolema

voisi katkaista, ja nyt se on katkaissut. Erillään olostamme huolimatta Hélènen valtasi 

minussa jatkuvasti laajenevaa alaa! Kaikki se jäi odottamaan vain häntä. Miten minä saatoin 

jättää hänet vaikka tiesin että hän ei ollut turvassa."

Hélène Berr pidätettiin kotoaan 7.3.1944 ja karkotettiin maasta. Isä Raymond Berr murhattiin Auschwitzin leirissä syyskuussa 1944 ja äiti Antoinette Berr vietiin kaasukammioon toukokuussa 1944. Hélène Berr pysyi hengissä yli vuoden. Tammikuussa 1945, jolloin Auschwitzin vangit evakuoitiin, hänet siirrettiin Bergen-Belseniin, mihin johtanutta pitkää marssia harvat henkiin jääneet luonnehtivat pahemmaksi kuin Auschwitz. Hän menehtyi kovakouraiseen kohteluun ja lavantautiepidemiaan vuoden 1945 huhtikuun alussa, muutamia päiviä ennen kuin englantilaiset  vapauttivat leirin.

         
      "Tulen onnelliseksi kun ajattelen, että jos minut otetaan kiinni, Andrée on säilyttänyt nämä sivut, 
        jotain minusta jää ja siitä mikä on kallisarvoisinta, sillä nykyisin en enää välitä mistään muusta 
        materiaalisesta; jälkeen tuleville on jätettävä sielunsa ja muistinsa."
        
                                                   Päiväkirja, 27.10.1943 Hélène Berr

Lähde: Kuvat ovat Tammen julkaisemasta teoksesta: Hélène Berr, Päiväkirja 1942-1944

Ajatuksia Isänpäivänä

Ajatuksia Isänpäivänä 

Tänään vietetään isänpäivää ja muistelen omaa isääni, jonka syntymästä olisi tullut tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Hän eli vain 65-vuotiaaksi, kärsi sodan ankeuden ja teki koko elämänsä ajan ahkerasti töitä. Hän oli tunnollinen ja luotettava suomalainen mies parhaasta päästä.  Onneksi vanhempieni sodanaikanen kirjeenvaihto oli säilynyt ja sain sen käsiini noin kymmenen vuotta sitten.

Isäni kirjoitti joka päivä rintamalta ja nämä kaikki kirjeet ovat säilyneet ja lukematon määrä kortteja.  Lähes kaikki äitini kirjoittamat kirjeet ovat hukkuneet. Kirjeitä on kaiken kaikkiaan  noin 800. Tunsin velvollisuudekseni kirjoittaa nämä kirjeet puhtaaksi, jotta jälkipolvet saisivat ensikäden tietoa esi-isän olosuhteista sodan aikaisessa Suomessa. Kirjeissä Erkki paljastaa toiveitaan, ihanteitaan ja tulevaisuuden suunnitelmiaan.  Hänen suuri kaipauksensa ja rakkautensa äitiini Auneen huokuu jokaisessa lauseessa. Näiden kirjeiden kautta saatoin eläytyä isäni ajatus- ja elämänvaiheisiin. Hän ei koskaan kertonut meille lapsille juuri mitään lapsuudestaan tai nuoruudestaan eikä myöskään sodan ajasta. Hän uppoutui työhönsä ja tuntui nauttivan siitä, mutta se saattoi olla myös pakoa ahdistavista ajatuksista. Kirjeiden kautta sain muodostettua isästäni kuvan rakastuneena nuorena miehenä, joka haaveili tulevasta onnestaan. Joskus mietin, että toteutuiko hänen haavemaailmansa edes osittain?

Olen harrastanut sukututkimusta lähes kymmenen vuotta ja sinä aikana olen löytänyt vastauksia monia mieltäni askarruttaneisiin  kysymyksiin omista sukulaisuussuhteista ja saanut selville joitakin suvun tiukasti pitämiä salaisuuksia, joiden tulo päivänvaloon nuoruudessani olisi ehkä muuttanut käsitystäni sukulaisistani ja myös itsestäni. Isäni isänpuoleinen suku oli jo aika hyvin tutkittukin, mutta varhain kuolleen isoäitini Alman suvusta en tiennyt muuta kuin, että hänen kotipaikkansa oli ollut Sahalahti. Sen paikan isäni usein joissakin yhteyksissä mainitsi tietyllä hellyydellä ja siksi se varmaan jäikin mieleeni. Isäni oli perheensä esikoispoika ja Alma-äidin lemmikki ja uskottu, kuten hän kirjeissään mainitsee, kun taas isäänsä hänellä oli varauksellisempi suhde. Erkki- isäni kävi koulunsa Tampereella klassillisessa lyseossa. Hän oli sisarussarjan ainoa ylioppilas ja valmistui agronomiksi. Suomi oli vielä Erkin syntymän aikaan Venäjän autonominen osa ja isänmaallinen kasvatus kuului koulun ja kodin perinteisiin juuri itsenäistyneessä nuoressa tasavallassa.

Kuvassa Erkki on juuri täyttänyt 18-vuotta ja hän on mennyt Helsinkiin opiskelemaan. Kuva on hänen opintokirjastaan vuodelta 1933.

Vuosi 1939 oli Erkille merkityksellinen, sillä tammikuussa hän joutui suorittamaan asepalvelustaan Hämeenlinnaan ja maaliskuun 25. päivänä hänen rakas äitinsä menehtyi vain 50-vuotiaana. Erkki oli menettänyt uskottunsa ja tukijansa ja hän tunsi olevansa hukassa. Edellisenä kesänä juhannusaattona hänen sisarensa avioitui ja kotitalossa pidettiin suuret häät. Erkki tapasi seuraavana päivänä suuren rakkautensa Aunen josta sittemmin tuli yhä tärkeämpi osa Erkin elämää, aluksi ystävänä ja uskottuna ja myöhemmin vaimona ja ainoana suurena rakkautena. Erkki pääsi syyskuussa 1939 Haminan upseerikouluun, mutta kun maailmanpoliittinen tilanne alkoi syksyn kuluessa kärjistyä ja kun neuvottelut Neuvostoliiton kanssa alueluovutuksista päättyivät tuloksettomina, siirrettiin upseerikoulukin Niinisaloon.

 Erkki vamistui talvisodan keskellä vänrikiksi ja hänet lähetettiin suoraan reserviupseerikoulusta valmistumisen jälkeen jouluaattona 1939 Taipaleen rintamalle. Tästä järisyttävästä kokemuksesta hän kirjoitti kirjeissään useampaankin kertaan, sillä joulu oli säilynyt hänen lapsuus- ja nuoruusmuistoissaan ihanan kauniina lämminhenkisenä aikana, jolloin kaikki sisarukset olivat yhdessä ja silloin laulettiin äidin johdolla jouluaiheisia lauluja, syötiin makeita joulutorttuja ja lukuisia muitakin jouluun kuuluvia herkkuja, katseltiin lahjoja ja ihailtiin joulukuusta kynttilöineen. Joulupäivän aamuna ajettiin kirkkoon hevosen vetämällä reellä ja vaikka varhaisena aamuhetkenä oli vielä pimeää, niin talvet olivat silloin lumisia ja valkoisena hohtava hanki valaisi lyhyen kirkkomatkan ja taivaalla tuikkivat tähdet loistivat kirkkaina. Kirkon valaistus lisäsi lapsen mielessä joulun tunnelmaa. Joulu 1939 oli tyystin erilainen: ensin junamatka kovilla penkeillä istuen, sitten ahtautuminen kuorma-auton avoimelle lavalle kirpeän kylmässä pakkassäässä kohti tuntematonta määränpäätä ja kun saavuttiin perille, oli tykkitulien  ja kranaattien jylinä aivan korvia huumaavaa. Korsussa saattoi päästä välillä lämpimään, mutta kuoleman pelko ja kuolleiden sotilaiden näkeminen olivat järkyttävää shokkihoitoa herkkäsieluiselle isälleni.

Sota muutti Erkkiä kuten niin monia muitakin suomalaisia miehiä, jotka viettivät rintamalla kaukana läheisistään karskien miesten ympäröiminä alkeellista leirielämää. Sauna, ruoka sekä kirjeet rakkaimmilta tulivat lähes ainoiksi ilon ja onnellisuuden lähteiksi.

   Kuva Erkistä on otettu Kontiolahdella 1940  ja Aune hiihtoasussa Nokialla samoihin aikoihin.

Talvisodan loputtua maaliskuussa 1940 Erkki määrättiin suorittamaan  asepalvelustaan lähelle itärajaa, Kontiolahdelle. Hän ei saanut lomaa koko kesänä, mutta Aune tuli omalla lomallaan tapaamaan häntä heinäkuun alussa ja viipyikin siellä kokonaisen viikon. Aune oli muuttunut nuoreksi kaunottareksi ja Erkki vallan häikäistyi nähdessään hänet. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut yli puoli vuotta. Aunella oli aikasemmin ollut muodinmukainen polkkatukka ja nyt hänen hiuksesa olivat pidemmät ja hän näytti naisellisemmalta, olihan hän juuri lähestymässä 19: n vuoden ikää. Nuori nainen parhaassa iässä. He tutustuivat Kontiolahden lähiympäristöön ja Aune sai paljon kaipaamaansa huomiota ja ihailua. Erkki puolestaan oli ylpeä voidessaan esitellä muille upseeritovereille niin upean morsiuskandidaatin.

Aune ja Erkki pyöräilivät viikonlopuksi Kolille ja yöpyivät siellä majatalossa. Tämä loma säilyi Erkin mielessä niin kauniina muistona, että he menivät sinne vielä häämatkallekin ja sodan päättymisen jälkeen Erkki halusi vielä uudestaan elää tuota elämänsä ihaninta aikaa muistelemalla ja me kolme vanhinta lasta pääsimme tälle retkelle mukaan. Minä olin silloin 10-vuotias, mutta en vielä ymmärtänyt tuon paikan merkitystä isälleni, vasta luettuani hänen kirjeensä, tajusin mitä se Kolin aika oli hänelle merkinnyt. Silloin hän ensimmäistä kertaa huomasi olevansa rakastunut  ja alkoi uskoa, että Aunekin saattaisi rakastaa häntä. Erkki oli äitini kertoman mukaan kokenut sydänsuruja  opiskeluaikoinaan ja hänen luottamuksensa naisiin oli särkynyt, mitä vielä lisäsi oman äidin, minun Alma -mummoni  moninaiset varoitukset viekkaista ja petollisista naisista.

Sodan kokenut sukupolvi oli elänyt tyystin erilaisissa olosuhteissa kuin me sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat. Aikaisempien sukupolvien ahtaat  moraalisäännöt heitettiin 60-luvulla roskakoriin. Pitkän aikaa vielä sodan jälkeenkin Suomi oli köyhä maa verrattuna tähän nykyajan materiaa tihkuvaan maailmaan. Olisi ehkä ollut parempi, että isämme olisivat voineet puhua avoimesti meille omista kokemuksistaan, mutta ehkä he halusivat säästää meitä tai ehkä he vain halusivat unohtaa sen ajan elämästään.  Sodankäyneet isät purkivat sota-ahdistustaan työhön ja kovin moni alkoholiin. Onneksi meidän ei tarvinnut kärsiä alkoholiongelmista, mutta isämme muuttui vanhemmiten yhä sulkeutuneemmaksi.

Jos vertaa nykyajan nuoria alle kolmekymppisiä isiä heidän isoisiinsä, niin yhteiskunnan muutoksen huomaa siinä, että nuoret isät ottavat osaa kotitöihin ja lastenkasvatukseen tasapuolisesti vaimojensa kanssa.  Suurin osa äideistä on nykyään työelämässä ja lapset viettävät päivänsä muiden hoidettavina päiväkodeissa ja tarhoissa. Kotiäitiys on harvinaista, sillä  lapsiluku on pienentynyt ja nykyään yleisimpiä ovat kaksilapset perheet.  Sodan jälkeen haluttiin uusia kansalaisia sodan tappiota korvaamaan,  koulujen seinät ja luokkahuoneet täyttyivät  liian suuresta määrästä lapsia, yleensä luokkahuoneessa oli yli 40 oppilasta ja kuri oli sen mukaista. Meidänkin perheessämme lapsiluku oli viisi, mikä oli aika tavallista.  Ehkäisy oli varsin vaatimatonta ja vasta, kun ehkäisypillerit tulivat 60-luvun lopulla markkinoille, saattoivat naisetkin vapautua ainaisesta raskaaksitulemisen pelosta.

Voidaan kyllä kysyä, että onko nykyinen elämäntapa parantanut ihmisten onnellisuutta? Ainakin voisi uskoa, että isien suhde lapsiinsa on muuttunut läheisemmäksi useimissa perheissä ja lapsia uskalletaan ottaa syliin ja osoittaa heille avoimesti tunteita ja hellyyttä. Kun perheessä on vain muutama lapsi, voidaan heihin myös panostaa paljon enemmän. Monet isät uhraavatkin vapaa-aikaansa kuljettamalla jälkikasvuaan erilaisissa harrastuksissa ja suhde lapsiin muodostuu läheisemmäksi kuin aikaisemmilla sukupolvilla. Voidaan myös kysyä asettavatko monet isät liian suuria paineita lapsilleen, kun menestystä korostetaan ja koulussa ja harrastuksissa pärjäämistä pidetään tärkeänä, sillä tulevaisuudessa kilpailu hyvistä työpaikoista tulee yhä vaikeammaksi.

Pitää myös näin isänpäivänä ajatella niitä isiä, jotka eivät ole koskaan saaneet lapsia tai joiden lapset asuvat kaukana vanhempien avioerojen tähden. Miltä heistä mahtaa tuntua, kun joka paikassa tyrkytetään mainoksia onnellisista perheistä ja isille tarkoitetuista lahjoista? Tai miltä tuntuu niistä lapsista, joilla ei edes ole isää, vaan jotka ovat ehkä syntyneet koeputkihedelmöityksen seurauksena.

 Suomessa asiat ovat sukupuolten tasa-arvon suhteen hyvällä mallilla, mutta ei saa unohtaa niitä monia alistettuja naisia varsinkin muslimimaissa tai vielä lähempänä Suomessakin olevat lestadiolaisperheet elävät ahtaiden moraalisääntöjen puristuksessa ja naisista on tehty pelkkiä synnytyskoneita uskonnollisen aivopesun varjolla.

Kasvatus ja ympäristö voivat joko kannustaa lapsia kasvamaan täyteen mittaansa tai hyvän kasvatuksen puute voi tukahduttaa lapsessa olevat mahdollisuudet kukoistukseen. Valitettavasti on edelleen paljon sellaisia perheitä, joissa parhaat edellytykset lapsen kehitykselle eivät täyty. On alkoholismia, muita päihteitä, masennusta ja epätoivoa. Mitä me voisimme tehdä näiden rikkinäisten perheiden hyväksi? Vaikka suurin osa suomalaisista saakin nykyään aika hyvät kasvuolot nuoruudessaan, on edellen hyvin vaikea kehittyä tasapainoiseksi aikuiseksi, jos kotona tai koulussa saa osakseen väheksyntää ja piittaamattomuutta. Tämä ehkä noin 5-10 prosenttia nuorista pitäisi saada nopean tuen piiriin. Varsinkin pojat ovat vaaravyöhykkeessä pudota. Monet lapset voivat saada turvaa sijaisperheisssä tai joskus yksinäiset miehet ovat ryhtyneet tukihenkilöiksi isättömille pojille.