Ajatuksia Isänpäivänä
Tänään vietetään isänpäivää ja muistelen omaa isääni, jonka syntymästä olisi tullut tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Hän eli vain 65-vuotiaaksi, kärsi sodan ankeuden ja teki koko elämänsä ajan ahkerasti töitä. Hän oli tunnollinen ja luotettava suomalainen mies parhaasta päästä. Onneksi vanhempieni sodanaikanen kirjeenvaihto oli säilynyt ja sain sen käsiini noin kymmenen vuotta sitten.
Isäni kirjoitti joka päivä rintamalta ja nämä kaikki kirjeet ovat säilyneet ja lukematon määrä kortteja. Lähes kaikki äitini kirjoittamat kirjeet ovat hukkuneet. Kirjeitä on kaiken kaikkiaan noin 800. Tunsin velvollisuudekseni kirjoittaa nämä kirjeet puhtaaksi, jotta jälkipolvet saisivat ensikäden tietoa esi-isän olosuhteista sodan aikaisessa Suomessa. Kirjeissä Erkki paljastaa toiveitaan, ihanteitaan ja tulevaisuuden suunnitelmiaan. Hänen suuri kaipauksensa ja rakkautensa äitiini Auneen huokuu jokaisessa lauseessa. Näiden kirjeiden kautta saatoin eläytyä isäni ajatus- ja elämänvaiheisiin. Hän ei koskaan kertonut meille lapsille juuri mitään lapsuudestaan tai nuoruudestaan eikä myöskään sodan ajasta. Hän uppoutui työhönsä ja tuntui nauttivan siitä, mutta se saattoi olla myös pakoa ahdistavista ajatuksista. Kirjeiden kautta sain muodostettua isästäni kuvan rakastuneena nuorena miehenä, joka haaveili tulevasta onnestaan. Joskus mietin, että toteutuiko hänen haavemaailmansa edes osittain?
Olen harrastanut sukututkimusta lähes kymmenen vuotta ja sinä aikana olen löytänyt vastauksia monia mieltäni askarruttaneisiin kysymyksiin omista sukulaisuussuhteista ja saanut selville joitakin suvun tiukasti pitämiä salaisuuksia, joiden tulo päivänvaloon nuoruudessani olisi ehkä muuttanut käsitystäni sukulaisistani ja myös itsestäni. Isäni isänpuoleinen suku oli jo aika hyvin tutkittukin, mutta varhain kuolleen isoäitini Alman suvusta en tiennyt muuta kuin, että hänen kotipaikkansa oli ollut Sahalahti. Sen paikan isäni usein joissakin yhteyksissä mainitsi tietyllä hellyydellä ja siksi se varmaan jäikin mieleeni. Isäni oli perheensä esikoispoika ja Alma-äidin lemmikki ja uskottu, kuten hän kirjeissään mainitsee, kun taas isäänsä hänellä oli varauksellisempi suhde. Erkki- isäni kävi koulunsa Tampereella klassillisessa lyseossa. Hän oli sisarussarjan ainoa ylioppilas ja valmistui agronomiksi. Suomi oli vielä Erkin syntymän aikaan Venäjän autonominen osa ja isänmaallinen kasvatus kuului koulun ja kodin perinteisiin juuri itsenäistyneessä nuoressa tasavallassa.
Kuvassa Erkki on juuri täyttänyt 18-vuotta ja hän on mennyt Helsinkiin opiskelemaan. Kuva on hänen opintokirjastaan vuodelta 1933.
Vuosi 1939 oli Erkille merkityksellinen, sillä tammikuussa hän joutui suorittamaan asepalvelustaan Hämeenlinnaan ja maaliskuun 25. päivänä hänen rakas äitinsä menehtyi vain 50-vuotiaana. Erkki oli menettänyt uskottunsa ja tukijansa ja hän tunsi olevansa hukassa. Edellisenä kesänä juhannusaattona hänen sisarensa avioitui ja kotitalossa pidettiin suuret häät. Erkki tapasi seuraavana päivänä suuren rakkautensa Aunen josta sittemmin tuli yhä tärkeämpi osa Erkin elämää, aluksi ystävänä ja uskottuna ja myöhemmin vaimona ja ainoana suurena rakkautena. Erkki pääsi syyskuussa 1939 Haminan upseerikouluun, mutta kun maailmanpoliittinen tilanne alkoi syksyn kuluessa kärjistyä ja kun neuvottelut Neuvostoliiton kanssa alueluovutuksista päättyivät tuloksettomina, siirrettiin upseerikoulukin Niinisaloon.
Erkki vamistui talvisodan keskellä vänrikiksi ja hänet lähetettiin suoraan reserviupseerikoulusta valmistumisen jälkeen jouluaattona 1939 Taipaleen rintamalle. Tästä järisyttävästä kokemuksesta hän kirjoitti kirjeissään useampaankin kertaan, sillä joulu oli säilynyt hänen lapsuus- ja nuoruusmuistoissaan ihanan kauniina lämminhenkisenä aikana, jolloin kaikki sisarukset olivat yhdessä ja silloin laulettiin äidin johdolla jouluaiheisia lauluja, syötiin makeita joulutorttuja ja lukuisia muitakin jouluun kuuluvia herkkuja, katseltiin lahjoja ja ihailtiin joulukuusta kynttilöineen. Joulupäivän aamuna ajettiin kirkkoon hevosen vetämällä reellä ja vaikka varhaisena aamuhetkenä oli vielä pimeää, niin talvet olivat silloin lumisia ja valkoisena hohtava hanki valaisi lyhyen kirkkomatkan ja taivaalla tuikkivat tähdet loistivat kirkkaina. Kirkon valaistus lisäsi lapsen mielessä joulun tunnelmaa. Joulu 1939 oli tyystin erilainen: ensin junamatka kovilla penkeillä istuen, sitten ahtautuminen kuorma-auton avoimelle lavalle kirpeän kylmässä pakkassäässä kohti tuntematonta määränpäätä ja kun saavuttiin perille, oli tykkitulien ja kranaattien jylinä aivan korvia huumaavaa. Korsussa saattoi päästä välillä lämpimään, mutta kuoleman pelko ja kuolleiden sotilaiden näkeminen olivat järkyttävää shokkihoitoa herkkäsieluiselle isälleni.
Sota muutti Erkkiä kuten niin monia muitakin suomalaisia miehiä, jotka viettivät rintamalla kaukana läheisistään karskien miesten ympäröiminä alkeellista leirielämää. Sauna, ruoka sekä kirjeet rakkaimmilta tulivat lähes ainoiksi ilon ja onnellisuuden lähteiksi.
Kuva Erkistä on otettu Kontiolahdella 1940 ja Aune hiihtoasussa Nokialla samoihin aikoihin.
Talvisodan loputtua maaliskuussa 1940 Erkki määrättiin suorittamaan asepalvelustaan lähelle itärajaa, Kontiolahdelle. Hän ei saanut lomaa koko kesänä, mutta Aune tuli omalla lomallaan tapaamaan häntä heinäkuun alussa ja viipyikin siellä kokonaisen viikon. Aune oli muuttunut nuoreksi kaunottareksi ja Erkki vallan häikäistyi nähdessään hänet. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut yli puoli vuotta. Aunella oli aikasemmin ollut muodinmukainen polkkatukka ja nyt hänen hiuksesa olivat pidemmät ja hän näytti naisellisemmalta, olihan hän juuri lähestymässä 19: n vuoden ikää. Nuori nainen parhaassa iässä. He tutustuivat Kontiolahden lähiympäristöön ja Aune sai paljon kaipaamaansa huomiota ja ihailua. Erkki puolestaan oli ylpeä voidessaan esitellä muille upseeritovereille niin upean morsiuskandidaatin.
Aune ja Erkki pyöräilivät viikonlopuksi Kolille ja yöpyivät siellä majatalossa. Tämä loma säilyi Erkin mielessä niin kauniina muistona, että he menivät sinne vielä häämatkallekin ja sodan päättymisen jälkeen Erkki halusi vielä uudestaan elää tuota elämänsä ihaninta aikaa muistelemalla ja me kolme vanhinta lasta pääsimme tälle retkelle mukaan. Minä olin silloin 10-vuotias, mutta en vielä ymmärtänyt tuon paikan merkitystä isälleni, vasta luettuani hänen kirjeensä, tajusin mitä se Kolin aika oli hänelle merkinnyt. Silloin hän ensimmäistä kertaa huomasi olevansa rakastunut ja alkoi uskoa, että Aunekin saattaisi rakastaa häntä. Erkki oli äitini kertoman mukaan kokenut sydänsuruja opiskeluaikoinaan ja hänen luottamuksensa naisiin oli särkynyt, mitä vielä lisäsi oman äidin, minun Alma -mummoni moninaiset varoitukset viekkaista ja petollisista naisista.
Sodan kokenut sukupolvi oli elänyt tyystin erilaisissa olosuhteissa kuin me sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat. Aikaisempien sukupolvien ahtaat moraalisäännöt heitettiin 60-luvulla roskakoriin. Pitkän aikaa vielä sodan jälkeenkin Suomi oli köyhä maa verrattuna tähän nykyajan materiaa tihkuvaan maailmaan. Olisi ehkä ollut parempi, että isämme olisivat voineet puhua avoimesti meille omista kokemuksistaan, mutta ehkä he halusivat säästää meitä tai ehkä he vain halusivat unohtaa sen ajan elämästään. Sodankäyneet isät purkivat sota-ahdistustaan työhön ja kovin moni alkoholiin. Onneksi meidän ei tarvinnut kärsiä alkoholiongelmista, mutta isämme muuttui vanhemmiten yhä sulkeutuneemmaksi.
Jos vertaa nykyajan nuoria alle kolmekymppisiä isiä heidän isoisiinsä, niin yhteiskunnan muutoksen huomaa siinä, että nuoret isät ottavat osaa kotitöihin ja lastenkasvatukseen tasapuolisesti vaimojensa kanssa. Suurin osa äideistä on nykyään työelämässä ja lapset viettävät päivänsä muiden hoidettavina päiväkodeissa ja tarhoissa. Kotiäitiys on harvinaista, sillä lapsiluku on pienentynyt ja nykyään yleisimpiä ovat kaksilapset perheet. Sodan jälkeen haluttiin uusia kansalaisia sodan tappiota korvaamaan, koulujen seinät ja luokkahuoneet täyttyivät liian suuresta määrästä lapsia, yleensä luokkahuoneessa oli yli 40 oppilasta ja kuri oli sen mukaista. Meidänkin perheessämme lapsiluku oli viisi, mikä oli aika tavallista. Ehkäisy oli varsin vaatimatonta ja vasta, kun ehkäisypillerit tulivat 60-luvun lopulla markkinoille, saattoivat naisetkin vapautua ainaisesta raskaaksitulemisen pelosta.
Voidaan kyllä kysyä, että onko nykyinen elämäntapa parantanut ihmisten onnellisuutta? Ainakin voisi uskoa, että isien suhde lapsiinsa on muuttunut läheisemmäksi useimissa perheissä ja lapsia uskalletaan ottaa syliin ja osoittaa heille avoimesti tunteita ja hellyyttä. Kun perheessä on vain muutama lapsi, voidaan heihin myös panostaa paljon enemmän. Monet isät uhraavatkin vapaa-aikaansa kuljettamalla jälkikasvuaan erilaisissa harrastuksissa ja suhde lapsiin muodostuu läheisemmäksi kuin aikaisemmilla sukupolvilla. Voidaan myös kysyä asettavatko monet isät liian suuria paineita lapsilleen, kun menestystä korostetaan ja koulussa ja harrastuksissa pärjäämistä pidetään tärkeänä, sillä tulevaisuudessa kilpailu hyvistä työpaikoista tulee yhä vaikeammaksi.
Pitää myös näin isänpäivänä ajatella niitä isiä, jotka eivät ole koskaan saaneet lapsia tai joiden lapset asuvat kaukana vanhempien avioerojen tähden. Miltä heistä mahtaa tuntua, kun joka paikassa tyrkytetään mainoksia onnellisista perheistä ja isille tarkoitetuista lahjoista? Tai miltä tuntuu niistä lapsista, joilla ei edes ole isää, vaan jotka ovat ehkä syntyneet koeputkihedelmöityksen seurauksena.
Suomessa asiat ovat sukupuolten tasa-arvon suhteen hyvällä mallilla, mutta ei saa unohtaa niitä monia alistettuja naisia varsinkin muslimimaissa tai vielä lähempänä Suomessakin olevat lestadiolaisperheet elävät ahtaiden moraalisääntöjen puristuksessa ja naisista on tehty pelkkiä synnytyskoneita uskonnollisen aivopesun varjolla.
Kasvatus ja ympäristö voivat joko kannustaa lapsia kasvamaan täyteen mittaansa tai hyvän kasvatuksen puute voi tukahduttaa lapsessa olevat mahdollisuudet kukoistukseen. Valitettavasti on edelleen paljon sellaisia perheitä, joissa parhaat edellytykset lapsen kehitykselle eivät täyty. On alkoholismia, muita päihteitä, masennusta ja epätoivoa. Mitä me voisimme tehdä näiden rikkinäisten perheiden hyväksi? Vaikka suurin osa suomalaisista saakin nykyään aika hyvät kasvuolot nuoruudessaan, on edellen hyvin vaikea kehittyä tasapainoiseksi aikuiseksi, jos kotona tai koulussa saa osakseen väheksyntää ja piittaamattomuutta. Tämä ehkä noin 5-10 prosenttia nuorista pitäisi saada nopean tuen piiriin. Varsinkin pojat ovat vaaravyöhykkeessä pudota. Monet lapset voivat saada turvaa sijaisperheisssä tai joskus yksinäiset miehet ovat ryhtyneet tukihenkilöiksi isättömille pojille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti