Hélène Berr: Päiväkirja 1942–44:
Hélène Berrin päiväkirja Pariisin saksalaismiehityksen ajoilta on tärkeä dokumentti monella tapaa. Berr oli varhaiskypsä ikäisekseen, sillä hän tarkkailee armottoman pikkutarkasti pariisilaisen ystäpiirinsä elämää.
Päiväkirja on julkaistu Ranskassa vuonna 2008 Journal d'Hélène Berr ja se suomennettiin jo heti seuraavana vuonna Erkki Jukaraisen suomennoksena. Teoksen esipuheen on laatinut Patrick Modiano, tämän vuoden Nobel-palkinnon saanut ranskalainen kirjailija.
Hélène Berr syntyi 27. maaliskuuta 1921 Pariisissa. Hänen vanhempansa olivat juutalaisia ja syntyperäisiä ranskalaisia monen sukupolven takaa. Pariskunta sai viisi lasta, neljä tyttöä ja pojan. Hélène kävi yksityiskoulua Pariisissa ja osoittautui briljantiksi oppilaaksi. Hän suoritti menestyksekkäästi maisterin tutkinnon englannin kielessä ja kirjallisuudessa Sorbonnen yliopistossa 1942. Sota muutti ratkaisevasti hänen olosuhteitaan juutalaissyntyisenä Ranskan kansalaisena. Hänet tuhottiin parhaassa iässään vain 24-vuotiaana. Ranskan hävittyä sodan Saksalle, Pohjois-Ranska miehitettiin ja saksalaiset alkoivat hallita siellä laatien juutalaisia koskevia lakeja, joita ranskalaiset viranomaiset pantiin toteuttamaan.
Vuodesta 1941 lähtien Hélène toimi sihteerinä sisarensa kanssa salaisessa järjestössä, joka välitti orpoja juutalaislapsia sijaisperheisiin maaseudulle.
Hélène ryhtyi pitämään päiväkirjaa 7. huhtikuuta 1942 ja merkitsi muistiin elämänsä merkittäviä ja arkisiakin tapahtumia. Hänen vanhempi sisarensa ja veljensä pakenivat heti vuonna 1939 vapaalle vyöhykkeelle Etelä-Ranskaan. Vanhin sisarista kuoli lapsena tulirokkoon ja kolmas sisar avioitui 1943. Niin Hélène jäi kotiin vanhempiensa luokse perheen suureen huoneistoon, joka sijaitsi lähellä Eiffel-tornia. Perheen isä Raymon Berr työskenteli varapääjohtajana Kuhlmannin kemiantehtaalla. Berrin perhe omisti kesäpaikan puolen tunnin junamatkan päässä Pariisista ja siellä Hélène vietti useita viikonloppuja perheen tai ystävien kanssa. Heillä oli kesäpaikassa puutarhuri ja kotona nelikerroksisessa asunnossa palvelija, Rénee, joka säilytti Hélenen päiväkirjan sodan loppuun saakka. Berrin perhe oli hyvin musikaalista ja he soittivat yhdessä muiden sukulaisten kanssa, Hélène soitti viulua.
Tämän varsin hyvin toimeentulevan ja kultturellin perheen kautta meille avautuu näköala ja ensi käden tietoa siitä miten juutalaisia eristettiin ja miten saksalaiset miehittäjät kohtelivat heitä. Juutalaisten eristäminen muusta yhteisöstä alkoi pikku hiljaa ja ensimmäisiä tyrmistyksen aiheita perheelle oli, kun tuli määräys, että juutalaisten oli neulottava kämmenen kokoinen keltainen tähti päällysvaatteisiinsa. Metrossa saisi kulkea vain viimeisessä vaunussa.
Perjantai 10.heinäkuuta
Tänään uusi metroa koskeva määräys. Sitä paitsi kun valmistauduin tänä
aamuna nousemaan ensimmäiseen vaunuun l'École militairen asemalla,
ymmärsin äkkiä, että lipuntarkastaja osoitti tylyt sanansa minulle: "Hei
te siellä, viimeiseen vaunuun!" Juoksin kuin heikkopäinen, jotten jäisi
asemalle ennen junan lähtöä, ja kun pääsin toiseksi viimeiseen vaunuun,
silmistäni tulvivat kyyneleet, raivon kyyneleet, sellaista raakuutta
vastaan.
Saksalaisten yhdeksäs määräys heinäkuun 9. päivänä 1942 kielsi juutalaisilta pääsyn näyttelytiloihin, teattereihin, elokuvasaleihin ja museoihin, mutta myös kirjastoihin, stadioineille, uimahalleihin, puistoihin, ravintoloihin ja teehuoneisiin. Lopulta he saavat käydä kaupoissa ja muissa myyntitiloissa vain kello 15:n ja 16:n välillä.
Hélène oli tavannut tulevan sulhasensa Jean Morawieckin Sorbonnen luennoilla 1941. Heidän lyhytkestoinen ystävyytensä syveni kevään 1942 kuluessa rakkaudeksi. Jean lähti rintamalle marraskuussa 1942 Espanjan kautta Pohjois-Afrikkaan, mihin päästyään hän liittyi vapaan Ranskan joukkoihin. Hélène piti tuolloin lähes vuoden pituisen tauon päiväkirjansa kirjoittamisessa. Uudestaan hän alkaa kirjoittaa seuraavan vuoden lokakuussa 1943:
"Aloitan päiväkirjan uudestaan tänä iltana vuoden keskeytyksen jälkeen. Miksi?
Tänään, palatessani Georgesin ja Robertin luota, minut valtasi äkkiä tunne, että on kirjoitettava todellisuudesta. Pelkkä paluumatka oli kokonainen maailma täynnä ajatuksia, mielikuvia ja pohdintoja, aineksia kirjan kirjoittamiseen. Ymmärsin yhtäkkiä, miten arkinen kirja pohjimmiltaan on, tai hieman toisin sanoin: mitä muuta kirjassa on kuin todellisuus?... Välistä epäilen ja ajattelen, että hyödyttömyyden tunne on pelkästään laiskuutta ja saamattomuutta, sillä kaikkea järkeilyjäni vastaan nousee muuan syy, ja jos vakuutan sen pätevyydestä, se muuttuu ratkaisevaksi: Kirjoittaminen on velvollisuus, joka minun tulee täyttää, sillä toisten on saatava tietää. Päivän jokaisena tuntina toistuu tuskallinen kokemus, jonka perustana on havainto, että toiset eivät tiedä ja että he eivät edes kuvittele muiden kärsimyksiä eivätkä sitä pahaa, jota eräät meille tekevät."
Hélènen päiväkirja on arvokas todistuskappale ja muistutus meille kaikille siitä, mitä kaikkea voidaan tehdä vallanhimon, kateuden, alistuneisuuden ja silmien sulkemisen takia. Miksi niin monet ranskalaiset suostuivat näihin julmiin tekoihin? Ilmeisesti he vain ummistivat silmänsä ja olivat tyytyväisiä, etteivät itse joutuneet miehittäjien armottomuuden kohteiksi. Tämä sama asia toistuu edelleen tässä nykyisessä maailmassamme. Syyriassa, Ukrainassa ja Pohjois-Koreassa. Miksi annamme tyrannien edelleen hallita ja rajoittaa omien kansalaistensa vapautta? Miksi yhä edelleen maailmassa on niin paljon pahuutta? Miksi edelleen on helpompi katsoa muualle tai hukuttautua huvitusten pyörteisiin? Mitä me kaikki voisimme tehdä, että maailmasta loppuisi tämä hulluus?
Lokakuussa 1943 Hélène Berr näkee ja seuraa pelonsekaisin tuntein, miten juutalaisten kuljetukset maasta pois junavaunuissa ovat yhä enenemässä määrin lisääntyneet ja perhe joutuu yöpymään ystäviensä luona, jottei heitäkin pidätettäisi. Hélène käy yhä päivisin hoitamassa orpoja vanhempien jättämiä lapsia, mutta hänen kirjoituksensa käyvät yhä epätoivoisemmiksi, sillä huonot uutiset lisääntyvät päivä päivältä ja hän varautuukin pahimpaan. Muiden ranskalaisten tietämättömyys juutalaisten kohtalosta alkaa tuntua rasittavalta. Hänellä on kuitenkin usein vielä pieniä onnen hetkiä samoillessaan rakastamansa kaupungin katuja:
lauantai 30. lokakuuta 1943
Tänään minä kävelin koko päivän. Palasin jalan saksantunnilta Seinen rantakatujen kautta. Kävelin aivan veden partaalla, ja sillä oli maaginen vaikutus, se rauhoitti ja tyynnytti eikä saanut minua unohtamaan, se vain tuuletti päätäni, joka on usein ylirasittunut. Liikkeellä ei ollut ketään. Kaksi proomua lipui ohi hitaasti ja ääneti, kuului vain vanavedestä lähtevien pitkien aaltojen kevyt loiske niiden kuollessa vihdoin rantatörmää vasten.
Hélène Berrin päiväkirja on merkittävä teos siksi, että se avaa silmämme näkemään yhden ihmisen kärsimyksen ja tämä ihminen tulee meille läheiseksi kuin oma sisar tai ystävä ja eläessämme hänen kärsimyksiään, me alamme ehkä tiedostaa niitä muita 6 miljoonaa juutalaista, jotka joutuivat natsien luoman järjestelmällisen tuhovimman kohteiksi. Kun lukee tarinan yhden ihmisen kohtalosta, voi miettiä mitä kaikkea on tuhottu ja miten paljon jäi monia lahjakkuuksia elämättä ja kokematta ja se saa meidät surulliseksi ja ajattelemaan ettei enää tällaista saisi tapahtua. Olihan onneksi monia jotka ymmärsivät lähteä ajoissa pois Euroopasta ja joilla oli varaa siihen. Ranskassa oli noin puoli miljoonaa juutalaista, joista yli 200 000 lähti Amerikkaan. Suurimmalle osalle se ei onnistunut vaan heidän elämänlankansa katkaistiin.
Hélen kuoli juuri elämänsä kukkeimmassa vaiheessa, hän oli kuin juuri puhkeamaisillaan oleva ruusunnuppu, joka lakastui ennen varsinaista täyteen kukkaan puhkeamista. Onneksi Hélèle oli saanut kokea orastavan ensirakkauden, joka tosin kesti vain puoli vuotta. Hélènen sulhanen Jean M. sai Päiväkirjan haltuunsa vuonna 1946 ja hän kirjoitti Hélènen sisarelle tuolloin:"
Hélène Berr pidätettiin kotoaan 7.3.1944 ja karkotettiin maasta. Isä Raymond Berr murhattiin Auschwitzin leirissä syyskuussa 1944 ja äiti Antoinette Berr vietiin kaasukammioon toukokuussa 1944. Hélène Berr pysyi hengissä yli vuoden. Tammikuussa 1945, jolloin Auschwitzin vangit evakuoitiin, hänet siirrettiin Bergen-Belseniin, mihin johtanutta pitkää marssia harvat henkiin jääneet luonnehtivat pahemmaksi kuin Auschwitz. Hän menehtyi kovakouraiseen kohteluun ja lavantautiepidemiaan vuoden 1945 huhtikuun alussa, muutamia päiviä ennen kuin englantilaiset vapauttivat leirin.
"Tulen onnelliseksi kun ajattelen, että jos minut otetaan kiinni, Andrée on säilyttänyt nämä sivut,
jotain minusta jää ja siitä mikä on kallisarvoisinta, sillä nykyisin en enää välitä mistään muusta
materiaalisesta; jälkeen tuleville on jätettävä sielunsa ja muistinsa."
Päiväkirja, 27.10.1943 Hélène Berr
Lähde: Kuvat ovat Tammen julkaisemasta teoksesta: Hélène Berr, Päiväkirja 1942-1944
Hélène Berr syntyi 27. maaliskuuta 1921 Pariisissa. Hänen vanhempansa olivat juutalaisia ja syntyperäisiä ranskalaisia monen sukupolven takaa. Pariskunta sai viisi lasta, neljä tyttöä ja pojan. Hélène kävi yksityiskoulua Pariisissa ja osoittautui briljantiksi oppilaaksi. Hän suoritti menestyksekkäästi maisterin tutkinnon englannin kielessä ja kirjallisuudessa Sorbonnen yliopistossa 1942. Sota muutti ratkaisevasti hänen olosuhteitaan juutalaissyntyisenä Ranskan kansalaisena. Hänet tuhottiin parhaassa iässään vain 24-vuotiaana. Ranskan hävittyä sodan Saksalle, Pohjois-Ranska miehitettiin ja saksalaiset alkoivat hallita siellä laatien juutalaisia koskevia lakeja, joita ranskalaiset viranomaiset pantiin toteuttamaan.
Vuodesta 1941 lähtien Hélène toimi sihteerinä sisarensa kanssa salaisessa järjestössä, joka välitti orpoja juutalaislapsia sijaisperheisiin maaseudulle.
Hélène ryhtyi pitämään päiväkirjaa 7. huhtikuuta 1942 ja merkitsi muistiin elämänsä merkittäviä ja arkisiakin tapahtumia. Hänen vanhempi sisarensa ja veljensä pakenivat heti vuonna 1939 vapaalle vyöhykkeelle Etelä-Ranskaan. Vanhin sisarista kuoli lapsena tulirokkoon ja kolmas sisar avioitui 1943. Niin Hélène jäi kotiin vanhempiensa luokse perheen suureen huoneistoon, joka sijaitsi lähellä Eiffel-tornia. Perheen isä Raymon Berr työskenteli varapääjohtajana Kuhlmannin kemiantehtaalla. Berrin perhe omisti kesäpaikan puolen tunnin junamatkan päässä Pariisista ja siellä Hélène vietti useita viikonloppuja perheen tai ystävien kanssa. Heillä oli kesäpaikassa puutarhuri ja kotona nelikerroksisessa asunnossa palvelija, Rénee, joka säilytti Hélenen päiväkirjan sodan loppuun saakka. Berrin perhe oli hyvin musikaalista ja he soittivat yhdessä muiden sukulaisten kanssa, Hélène soitti viulua.
Tämän varsin hyvin toimeentulevan ja kultturellin perheen kautta meille avautuu näköala ja ensi käden tietoa siitä miten juutalaisia eristettiin ja miten saksalaiset miehittäjät kohtelivat heitä. Juutalaisten eristäminen muusta yhteisöstä alkoi pikku hiljaa ja ensimmäisiä tyrmistyksen aiheita perheelle oli, kun tuli määräys, että juutalaisten oli neulottava kämmenen kokoinen keltainen tähti päällysvaatteisiinsa. Metrossa saisi kulkea vain viimeisessä vaunussa.
Perjantai 10.heinäkuuta
Tänään uusi metroa koskeva määräys. Sitä paitsi kun valmistauduin tänä
aamuna nousemaan ensimmäiseen vaunuun l'École militairen asemalla,
ymmärsin äkkiä, että lipuntarkastaja osoitti tylyt sanansa minulle: "Hei
te siellä, viimeiseen vaunuun!" Juoksin kuin heikkopäinen, jotten jäisi
asemalle ennen junan lähtöä, ja kun pääsin toiseksi viimeiseen vaunuun,
silmistäni tulvivat kyyneleet, raivon kyyneleet, sellaista raakuutta
vastaan.
Saksalaisten yhdeksäs määräys heinäkuun 9. päivänä 1942 kielsi juutalaisilta pääsyn näyttelytiloihin, teattereihin, elokuvasaleihin ja museoihin, mutta myös kirjastoihin, stadioineille, uimahalleihin, puistoihin, ravintoloihin ja teehuoneisiin. Lopulta he saavat käydä kaupoissa ja muissa myyntitiloissa vain kello 15:n ja 16:n välillä.
Hélène oli tavannut tulevan sulhasensa Jean Morawieckin Sorbonnen luennoilla 1941. Heidän lyhytkestoinen ystävyytensä syveni kevään 1942 kuluessa rakkaudeksi. Jean lähti rintamalle marraskuussa 1942 Espanjan kautta Pohjois-Afrikkaan, mihin päästyään hän liittyi vapaan Ranskan joukkoihin. Hélène piti tuolloin lähes vuoden pituisen tauon päiväkirjansa kirjoittamisessa. Uudestaan hän alkaa kirjoittaa seuraavan vuoden lokakuussa 1943:
"Aloitan päiväkirjan uudestaan tänä iltana vuoden keskeytyksen jälkeen. Miksi?
Tänään, palatessani Georgesin ja Robertin luota, minut valtasi äkkiä tunne, että on kirjoitettava todellisuudesta. Pelkkä paluumatka oli kokonainen maailma täynnä ajatuksia, mielikuvia ja pohdintoja, aineksia kirjan kirjoittamiseen. Ymmärsin yhtäkkiä, miten arkinen kirja pohjimmiltaan on, tai hieman toisin sanoin: mitä muuta kirjassa on kuin todellisuus?... Välistä epäilen ja ajattelen, että hyödyttömyyden tunne on pelkästään laiskuutta ja saamattomuutta, sillä kaikkea järkeilyjäni vastaan nousee muuan syy, ja jos vakuutan sen pätevyydestä, se muuttuu ratkaisevaksi: Kirjoittaminen on velvollisuus, joka minun tulee täyttää, sillä toisten on saatava tietää. Päivän jokaisena tuntina toistuu tuskallinen kokemus, jonka perustana on havainto, että toiset eivät tiedä ja että he eivät edes kuvittele muiden kärsimyksiä eivätkä sitä pahaa, jota eräät meille tekevät."
Hélènen päiväkirja on arvokas todistuskappale ja muistutus meille kaikille siitä, mitä kaikkea voidaan tehdä vallanhimon, kateuden, alistuneisuuden ja silmien sulkemisen takia. Miksi niin monet ranskalaiset suostuivat näihin julmiin tekoihin? Ilmeisesti he vain ummistivat silmänsä ja olivat tyytyväisiä, etteivät itse joutuneet miehittäjien armottomuuden kohteiksi. Tämä sama asia toistuu edelleen tässä nykyisessä maailmassamme. Syyriassa, Ukrainassa ja Pohjois-Koreassa. Miksi annamme tyrannien edelleen hallita ja rajoittaa omien kansalaistensa vapautta? Miksi yhä edelleen maailmassa on niin paljon pahuutta? Miksi edelleen on helpompi katsoa muualle tai hukuttautua huvitusten pyörteisiin? Mitä me kaikki voisimme tehdä, että maailmasta loppuisi tämä hulluus?
Lokakuussa 1943 Hélène Berr näkee ja seuraa pelonsekaisin tuntein, miten juutalaisten kuljetukset maasta pois junavaunuissa ovat yhä enenemässä määrin lisääntyneet ja perhe joutuu yöpymään ystäviensä luona, jottei heitäkin pidätettäisi. Hélène käy yhä päivisin hoitamassa orpoja vanhempien jättämiä lapsia, mutta hänen kirjoituksensa käyvät yhä epätoivoisemmiksi, sillä huonot uutiset lisääntyvät päivä päivältä ja hän varautuukin pahimpaan. Muiden ranskalaisten tietämättömyys juutalaisten kohtalosta alkaa tuntua rasittavalta. Hänellä on kuitenkin usein vielä pieniä onnen hetkiä samoillessaan rakastamansa kaupungin katuja:
lauantai 30. lokakuuta 1943
Tänään minä kävelin koko päivän. Palasin jalan saksantunnilta Seinen rantakatujen kautta. Kävelin aivan veden partaalla, ja sillä oli maaginen vaikutus, se rauhoitti ja tyynnytti eikä saanut minua unohtamaan, se vain tuuletti päätäni, joka on usein ylirasittunut. Liikkeellä ei ollut ketään. Kaksi proomua lipui ohi hitaasti ja ääneti, kuului vain vanavedestä lähtevien pitkien aaltojen kevyt loiske niiden kuollessa vihdoin rantatörmää vasten.
Hélène Berrin päiväkirja on merkittävä teos siksi, että se avaa silmämme näkemään yhden ihmisen kärsimyksen ja tämä ihminen tulee meille läheiseksi kuin oma sisar tai ystävä ja eläessämme hänen kärsimyksiään, me alamme ehkä tiedostaa niitä muita 6 miljoonaa juutalaista, jotka joutuivat natsien luoman järjestelmällisen tuhovimman kohteiksi. Kun lukee tarinan yhden ihmisen kohtalosta, voi miettiä mitä kaikkea on tuhottu ja miten paljon jäi monia lahjakkuuksia elämättä ja kokematta ja se saa meidät surulliseksi ja ajattelemaan ettei enää tällaista saisi tapahtua. Olihan onneksi monia jotka ymmärsivät lähteä ajoissa pois Euroopasta ja joilla oli varaa siihen. Ranskassa oli noin puoli miljoonaa juutalaista, joista yli 200 000 lähti Amerikkaan. Suurimmalle osalle se ei onnistunut vaan heidän elämänlankansa katkaistiin.
Hélen kuoli juuri elämänsä kukkeimmassa vaiheessa, hän oli kuin juuri puhkeamaisillaan oleva ruusunnuppu, joka lakastui ennen varsinaista täyteen kukkaan puhkeamista. Onneksi Hélèle oli saanut kokea orastavan ensirakkauden, joka tosin kesti vain puoli vuotta. Hélènen sulhanen Jean M. sai Päiväkirjan haltuunsa vuonna 1946 ja hän kirjoitti Hélènen sisarelle tuolloin:"
Hélènen kaltaiset olennot, en ole varma onko heitä muita, eivät ole vain kauniita ja vahvoja
sinänsä. He levittävät ympärilleen kauneuden tunnetta ja antavat voimaa niille, jotka osaavat
ymmärtää heitä. Minulle Hélène oli Voiman vertauskuva, säteilevän voiman, jossa on puoleensavetävyyttä, kauneutta, harmoniaa, uskoa, luottamusta ja lojaaliuutta. Kaikki on nyt poissa. Hänen myötään katosi rakastamani nainen, ja sielu, joka oli niin lähellä omaani. Hän
vei mukanaan kaiken minkä hänelle annoin, luottamuksen, rakkauden, innostuksen. Hän vei
mukanaan myös ihmeellisen aarteen eli voiman, josta tiesin voivani ammentaa tulevaisuu-
dessa hänen kanssaan ja johon olin saanut jo turvautua hetken, mutta mitä puoli vuotta on?
Niin, vain puoli vuotta riitti yhdistämään meidän elämämme siteellä, jonka vain kuolema
voisi katkaista, ja nyt se on katkaissut. Erillään olostamme huolimatta Hélènen valtasi
minussa jatkuvasti laajenevaa alaa! Kaikki se jäi odottamaan vain häntä. Miten minä saatoin
jättää hänet vaikka tiesin että hän ei ollut turvassa."
Hélène Berr pidätettiin kotoaan 7.3.1944 ja karkotettiin maasta. Isä Raymond Berr murhattiin Auschwitzin leirissä syyskuussa 1944 ja äiti Antoinette Berr vietiin kaasukammioon toukokuussa 1944. Hélène Berr pysyi hengissä yli vuoden. Tammikuussa 1945, jolloin Auschwitzin vangit evakuoitiin, hänet siirrettiin Bergen-Belseniin, mihin johtanutta pitkää marssia harvat henkiin jääneet luonnehtivat pahemmaksi kuin Auschwitz. Hän menehtyi kovakouraiseen kohteluun ja lavantautiepidemiaan vuoden 1945 huhtikuun alussa, muutamia päiviä ennen kuin englantilaiset vapauttivat leirin.
"Tulen onnelliseksi kun ajattelen, että jos minut otetaan kiinni, Andrée on säilyttänyt nämä sivut,
jotain minusta jää ja siitä mikä on kallisarvoisinta, sillä nykyisin en enää välitä mistään muusta
materiaalisesta; jälkeen tuleville on jätettävä sielunsa ja muistinsa."
Päiväkirja, 27.10.1943 Hélène Berr
Lähde: Kuvat ovat Tammen julkaisemasta teoksesta: Hélène Berr, Päiväkirja 1942-1944
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti